Tampereen yliopiston ylioppilaskunta

 

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan lausunto Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmäraportista ”Valmiina valintoihin! Ylioppilastutkinnon parempi hyödyntäminen korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa”

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan lausunto Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmäraportista ”Valmiina valintoihin! Ylioppilastutkinnon parempi hyödyntäminen korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa”

Tampereen yliopiston ylioppilaskunta (Tamy) pitää tavoitetta opiskelijavalintojen kehittämisestä yhtenäisempään, selkeämpään ja ennustettavampaan suuntaan tärkeänä. Tamy on myös samaa mieltä raportin valintajärjestelmälle asettamista keskeisistä tavoitteista: hakijoiden toiveiden mahdollisimman hyvä toteuttaminen, valintajärjestelmän reiluus ja tehokkuus sekä mahdollisuus tehdä erilaisia valintoja myöhemmin koulutuspolulla ja hakeutua korkeakoulutukseen eri väyliä ovat olennaisia elementtejä toimivalle valintajärjestelmälle.

Täten näemme kannatettavana yliopistojen ja alakohtaisen yhteistyön tiivistämisen, pitkäjänteisemmän otteen valintaperusteita mietittäessä sekä pisteytyskäytäntöjen yhtenäistämisen. Nähdäksemme valintamenettelyt ja -perusteet kuuluvat kuitenkin selkeästi yliopistojen autonomian piiriin. Soveltuvuuden ja opintoihin riittävän osaamisperustan määrittelyssä on huomattavia alakohtaisia eroja, minkä vuoksi yliopistojen ja eri tieteenalojen tulee tulevaisuudessakin voida määritellä valintaperusteensa itsenäisesti. Tästä syystä Tamy ei kannata raportissa esitettyjen ehdotusten kirjaamista lainsäädäntöön ja oudoksuu ministeriön pyrkimyksiä määrätä valintamenettelyistä tulossopimusneuvotteluilla.

Tamy kuitenkin kannattaa pitkää valmistautumista vaativien pääsykokeiden vähentämistä sekä soveltuvuuden ja motivaation mittaamisen kehittämistä valintamenettelyissä. Monilla aloilla pääsykokeita onkin jo muovattu tähän suuntaan, esimerkiksi aineistokokeita kehittämällä, mutta edelleen monet valintamenettelyt mittaavat lähinnä ulkoa opettelemisen taitoa. Valintojen kehittäminen on kuitenkin pitkäjänteinen prosessi eikä niiden uudistaminen vuoden 2018 hakua varten, kuten raportissa ja tulossopimuksissa on esitetty, ole missään määrin realistista. Kannatammekin erittäin lämpimästi tutkimustiedon nykyistä parempaa hyödyntämistä soveltuvuuden arvioimisen kehittämisessä.

Emme kuitenkaan näe työryhmän ehdotusta todistusvalintojen lisäämisestä “siten, että vuoteen 2020 mennessä pääosa opiskelijoista valitaan toisen asteen koulutuksen todistusten perusteella ja valtaosin ylioppilastutkinnon koetuloksien perusteella” järkevänä tai missään määrin riittävästi perusteltuna. Opiskelijavalinnan keskeisen tavoitteen tulee nähdäksemme olla osaavimpien ja motivoituneimpien opiskelijoiden valitseminen, ei mahdollisimman nopea siirtyminen lukiosta korkeakouluun. Tarkoituksenmukaisilla pääsykokeilla tai muilla valintamenettelyillä mitataan soveltuvuutta ja motivaatiota juuri tietyille aloille, minkä lisäksi niillä on oma roolinsa hakijoiden tutustuttamisessa korkeakouluissa opiskeltaviin aloihin. Lisäksi, kuten raportissakin todetaan, suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on aina ollut tärkeää taata koulutuksellisen tasa-arvon toteutuminen ja saavutettavuus. Pääsykokeet ovat kaikille avoin hakeutumisväylä korkeakoulutukseen aiemmasta tutkinnosta ja taustasta riippumatta. Sen sijaan ylioppilastutkinnon tekeminen ensisijaiseksi väyläksi korkeakoulutukseen todennäköisesti vaikeuttaa myöhemmin elämässään korkeakoulutukseen hakeutuvien mahdollisuuksia kouluttautua ja lisää umpiperiä järjestelmässämme. Ylioppilastutkinnon korostaminen on omiaan lisäämään eriarvoistumista, sillä vanhempien koulutustausta ja sosioekonominen asema vaikuttavat voimakkaasti koulutusvalintoihin toisella asteella sekä korkeakoulutukseen hakeutumisikään. Lisäksi uudistuksella olisi selkeitä vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon, kuten raportissakin todetaan.

Kokonaisuudessaan Tamy pitää outona ja valitettavana ratkaisuna sitä, että opiskelijavalintojen uudistamisen tarkastelu on aloitettu yksisilmäisesti ylioppilastutkinnon rooliin keskittymällä. Nähdäksemme huomattavasti järkevämpää olisi ollut tarkastella erilaisia valintamenettelyjä kokonaisuutena, jossa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen sekä eri alojen erilaiset opiskelija-ainekset ja tarpeet olisi otettu huomioon jo tehtävänasettelussa. Sen sijaan, että raportissa tarkasteltiin tarkoitushakuisesti pelkästään ylioppilastutkinnon hyödyntämistä, olisi sen ohella ollut perusteltua tarkastella ylioppilaskokeen tarpeellisuutta, pääsykokeiden kehittämistä ja toisen asteen todistusvalintaa kokonaisuutena.

Opiskelijavalintojen kehittämisen keskeisenä tarkoituksena on ymmärryksemme mukaan nopeuttaa siirtymiä toiselta asteelta korkeakoulutukseen ja työelämään. Nähdäksemme järkevä keino lisätä ensikertalaisten mahdollisuuksia päästä korkeakoulutukseen on luoda selkeämpiä maksuttomia osaamisen täydentämisen sekä uudelleen- ja täydennyskouluttautumisen väyliä, jotka eivät edellytä toisen tutkinnon suorittamista alusta lähtien.

Lopuksi haluamme huomauttaa, että koulutustason lasku ja riittämättömät panostukset korkeakoulutukseen ovat huomattavasti valintajärjestelmän tehottomuutta suurempi uhka sekä koulutuksen tasa-arvon että suomalaisen yhteiskunnan yleisen kehityksen kannalta.  Aloituspaikkojen lisääminen on ainoa valintoihin liittyvä uudistus, joka vaikuttaisi merkittävästi koulutukselliseen tasa-arvoon ja saavutettavuuteen sekä Suomen osaamistason kehitykseen pitkällä aikavälillä.

Toimenpide-ehdotukset

1) Korkeakoulut ottavat vuoteen 2018 mennessä käyttöön opiskelijavalinnan, joka ei edellytä hakijalta pitkää valmentautumista. Asiasta on sovittu opetus- ja kulttuuriministeriön ja kunkin korkeakoulun välillä tulossopimuksissa vuosille 2017–2020.

Aikataulu on epärealistinen, sillä vuoden 2018 valintakriteerit päätetään jo keväällä 2017. Suuria muutoksia nykyiseen opiskelijavalintajärjestelmään ei voida toteuttaa ehdotetulla aikataululla, etenkään kun selvitystä ammatillisen toisen asteen tutkinnon hyödyntämisestä opiskelijavalinnoissa ei ole vielä edes aloitettu tekemään. Koko järjestelmää muuttavaa ratkaisua ei voida tehdä vain yhden toisen asteen tutkinnon näkökulmasta.

2) Korkeakoulujen opiskelijavalintojen tulee perustua pääsääntöisesti toisen asteen koulutuksen aikana hankittuun osaamiseen eikä esimerkiksi pääsykoekirjoista opiskeltaviin korkeakouluopintojen sisältöihin. Korkeakoulut kehittävät valintojen kokonaisuutta siten, että hakukäyttäytyminen itsessään heijastaa hakijoiden motivaatiota eikä sitä tarvitse erikseen mitata yksittäisillä kokeilla. Todistusvalintojen lisääminen on kustannusten näkökulmasta erityisen tärkeää vetovoimaisilla koulutusaloilla.

Toimivat pääsykokeet testaavat motivaatiota ja soveltuvuutta juuri tietylle alalle. Suuressa osassa aloja ylioppilastutkinto ei näin tee. Lisäksi pääsykoemateriaali antaa hakijalle kuvan siitä, millaiseen koulutukseen hän on hakemassa ja näin myös tärkeää lisätietoa opiskeltavasta alasta. Ylioppilaskokeet eivät anna hakijalle käsitystä korkeakouluopintojen sisällöstä, mikä on ongelmallista siinäkin mielessä, että myös opiskelukäytännöt ovat korkeakouluissa toisesta asteesta poikkeavia. Mitä hyötyä on siitä, ettei opiskelujen sisällöistäkään ole käsitystä etukäteen? Tamy on kuitenkin samaa mieltä siitä, että monet pääsykokeet vaatisivat uudistamista. Ne eivät aina mittaa soveltuvuutta, motivaatiota tai edes tiedon sisäistämistä ja ymmärtämistä. Tätä varten valintamenettelyjä laajasti tulisi kehittää ja uudistaa. 

Raportissa mainitaan, että "[y]livoimaisesti paras tapa mitata nuoren motivaatiota opiskella jotain alaa onkin yksinkertaisesti katsoa mihin hän (hyvin suunnitellussa valintajärjestelmässä) hakee ja ottaako hän itselleen tarjotun opiskelupaikan vastaan." Tämä ei kuitenkaan mittaa motivaatiota tietylle alalle suuntautumiseen, kuten työryhmän raportissakin toisaalla on todettu. Todennäköisen sisäänpääsyn perusteella tehtävän hakujärjestyksen ongelma ei poistu myöskään ylioppilastutkinnon arvosanoja painottavassa järjestelmässä. Hakijan ensisijaisena kriteerinä koulutukseen hakeutumiselle ei välttämättä suunnitellussakaan järjestelmässä korostu motivaatio, vaan hakijan arvio todennäköisimmin saatavasta opiskelupaikasta. Hakukäyttäytymiseen vaikuttavat valintajärjestelmän lisäksi monet seikat (esimerkiksi korkeakouluverkon laajuus ja pakkohaku), joten on epärealistista ajatella hakukäyttäytymisen muuttuvan valintajärjestelmää muuttamalla.

Valmennuskurssien ongelmallisuus yhdenvertaisuuden näkökulmasta ei myöskään poistu ylioppilastutkintoa painotettaessa, vaan valmennuskurssien voidaan olettaa siirtyvän aikaisempaan vaiheeseen, yo-kokeisiin kertaaviksi kursseiksi.

3) Toisen asteen tutkintojen todistuksia ja opintomenestystä voidaan hyödyntää korkeakoulujen valinnoissa aiempaa enemmän. Nykyinen ylioppilastutkinto tarjoaa korkeakouluille luotettavaa ja vertailukelpoista tietoa tutkinnon suorittaneiden osaamisesta. Korkeakoulut lisäävät todistusvalintoja siten, että vuoteen 2020 mennessä pääosa opiskelijoista valitaan toisen asteen koulutuksen todistusten perusteella ja valtaosin ylioppilastutkinnon koetuloksien perusteella.

Ei ole yksilön eikä yhteiskunnan kannalta järkevää, että opiskelijan koulutuspolku määräytyisi pääosin ylioppilaskirjoituksissa menestymisen perusteella. Toisen asteen tutkintojen todistusten ja etenkin ylioppilastutkinnon koetulosten hyödyntäminen on ongelmallista yhdenvertaisuuden kannalta. Sosioekonominen tausta vaikuttaa koulutusvalintoihin jo toiselle asteelle hakeuduttaessa, tytöt pärjäävät lukiossa sekä ylioppilaskokeissa selkeästi poikia paremmin ja toisen asteen oppilaitosten tarjoaman opetuksen laatu vaihtelee alueittain ja jopa kaupunkien sisällä. "Valtaosin ylioppilastutkinnon koetulosten perusteella" valitseminen ei palvele mitenkään ammatillisen toisen asteen tutkinnon suorittaneita, joita oli ammattikorkeakouluissa aloittaneista viime vuonna noin 40 prosenttia.

Lukiojärjestelmästä ei pidä tehdä korkeakoulujen pääsykoejärjestelmää. Ylioppilastutkinnon käyttäminen valintaperusteena ei ole tarkoituksenmukaista myöskään lukion yleissivistävyyden näkökulmasta, sillä se ohjaa keskittymään vain oppiaineisiin, jotka otetaan huomioon oletetussa hakukohteessa. Näin ollen nuorilta oletettaisiin jo peruskoulusta lukioon siirtyessään epärealistisen laajaa kuvaa korkeakoulukentästä, mikä olisi myös omiaan lisäämään koulutuksellista epätasa-arvoa.

Monet korkeakoulututkinnot ovat sellaisia, ettei niille löydy suoraa vastinparia lukion oppimäärästä tai ylioppilastutkinnon kokeista. On hyvin vaikeaa saada kattava kuva hakijan tiedoista, taidoista ja soveltuvuudesta esimerkiksi hallintotieteen tai yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelmaan pelkästään toisen asteen tutkinnon arvosanojen perusteella. On myös kyseenalaista pystyttäisiinkö pelkällä ylioppilaskokeen pisteytyksellä tekemään riittäviä eroja hakijoiden välille.

4) Korkeakoulut muuttavat valintaperusteiden päivitysrytmiä siten, että erityisesti todistusten hyödyntämisen osalta valintaperusteet ovat nykyistä pysyvämpiä. Lukiolaisten tulee voida tietää opintojensa alkuvaiheessa, ennen kriittisiä ainevalintoja ja ylioppilastutkinnon kirjoittamisaikataulun suunnittelua, millaisilla perusteilla korkeakouluihin valitaan opiskelijoita lukio-opintojen päättyessä.

Valintaperusteiden pysyvyyden lisääminen on järkevää hakijoiden kannalta.

5) Lisättäessä ylioppilastutkintoon perustuvia todistusvalintoja korkeakoulut uudistavat toissijaisia valintamenettelyjä hakeutumismahdollisuuksien varmistamiseksi erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Korkeakoulut ottavat käyttöön erityisesti verkossa järjestettyä avointa korkeakouluopetusta ja digitaalisia suoritustapoja hyödyntäviä valintoja. Nämäkin haut voidaan järjestää osana yhteishakua.

Kannatamme valintamenettelyiden monipuolistamista. Erilaisissa elämäntilanteissa olevien ja eri vaiheissa koulutuspolulle hakeutuvien tasavertaiset mahdollisuudet hakeutua korkeakoulutuksen tulee säilyttää. Ennen opiskelijavalintojen uudistamista tulee selvittää, miten koulutuksellinen tasa-arvo toteutuu parhaiten valintajärjestelmässä.

6) Yliopistot ja ammattikorkeakoulut valmistelevat vuoden 2017 aikana suositukset ylioppilastutkinnon yhteisiksi pisteytysmalleiksi yhdessä Ylioppilastutkintolautakunnan kanssa. Pisteytysmallien tulee olla käytettävissä sekä todistusvalinnoissa että mahdollisissa yhteispistevalinnoissa. Malleissa tulee huomioida IB-, EB- ja Reifeprüfung-tutkintojen arvosanojen pisteytys. Opetus- ja kulttuuriministeriö tukee kehitystyötä taloudellisesti. Erottelukyvyn lisäämiseksi pisteytysmalleissa hyödynnetään ylioppilastutkinnon arvosanoja tarkempia tietoja kokelaan menestyksestä sekä esimerkiksi valtakunnallisten kurssien määrää.

Mahdollinen pisteytysmallien yhtenäistämistyö tulee tehdä vaarantamatta korkeakoulujen autonomiaa. Asetettu aikataulu tosin on hyvin haasteellinen.

7) Korkeakoulut huomioivat valintaperusteiden signaalivaikutukset lukioaikaisiin ainevalintoihin. Valintaperusteiden kautta korkeakoulut voivat vaikuttaa osaamiseen, joka korkeakoulutukseen hakeutuvilla on lukion päättyessä. Jos korkeakoulut kokevat esimerkiksi matematiikan, ruotsin tai muun kielitaidon nykytason ongelmalliseksi, voivat ne vaikuttaa lukiolaisten motivaatioon opiskella näitä aineita korostamalla niiden merkitystä valintaperusteissa laajasti ja viestimällä tästä selkeästi.

Korkeakoulujen tulee laatia valintaperusteet alakohtaisten osaamistarpeiden mukaisesti. Lisäksi signaalivaikutuksien merkityksen todentaminen lukiolaisten ainevalintoihin on todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Tällöin päävastuu lukiolaisten motivoimisesta oppimaan tulee säilyä lukioilla.

8) Ammatillisten tutkintojen hyödyntämisestä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen valinnoissa käynnistetään jatkotyö, johon osallistuvat korkeakoulujen ja koulutuksen järjestäjien edustajien lisäksi Opetushallitus ja opetus- ja kulttuuriministeriö. Hakijat voidaan lain mukaan jakaa valinnoissa ryhmiin koulutustaustan mukaan. Kaikissa tapauksissa ei ole tarkoituksenmukaista soveltaa samoja perusteita eri ryhmiin, esim. Ylioppilastutkinnon ja ammatillisen tutkinnon suorittaneisiin. Ammatillisen koulutuksen suorittaneita tulisi tulevaisuudessa valita mahdollisimman moniin koulutuksiin ammatillisen koulutuksen todistusten perusteella.

Korkeakouluvalintoja olisi tullut tarkastella kokonaisuutena jo tätä raporttia luodessa, ei ainoastaan ylioppilaskokeen näkökulmasta. Jatkoselvitys on joka tapauksessa yhä tarpeen.

9) Niissä tapauksissa, joissa korkeakoulu haluaa edellyttää kaikilta hakijoilta vertailukelpoista näyttöä akateemisesta osaamisesta, voisi se oman pääsykokeen sijasta käyttää valintaperusteena yhtä, kahta tai kolmea ylioppilastutkinnon koetta myös ammatillisen tutkinnon suorittaneilta. Useilla aloilla yksi tutkinnon koe riittänee. Lukiolaki (L 629/1998 § 18a) mahdollistaa joustavan osallistumisen ylioppilastutkintoon ja sen kokeisiin. Opetus- ja kulttuuriministeriön ylioppilastutkinnon kehittämistarpeita kartoittava työryhmä voi ottaa kantaa 2017 alussa onko ylioppilastutkinnon osien suoritusmahdollisuuksia tarpeen tarkastella.

Useilla korkeakoulualoilla ylioppilastodistus ei kerro alalle soveltuvuudesta eikä se mittaa akateemista osaamista. Esimerkiksi hallintotieteiden, kauppatieteiden, politiikan tutkimuksen, kasvatustieteiden, lääketieteen, logopedian, journalistiikan tai puheviestinnän aloille ei ole löydettävissä vastaavia ylioppilaskokeita.

Ammatillisen koulutuksen saaneiden pakottaminen ylioppilaskokeiden suorittamiseen on kohtuutonta ja ongelma yhdenvertaisuuden näkökulmasta, sillä samojen kokeiden suorittamiseen lukiolaiset ovat saaneet opetusta toisen asteen koulutuksen aikana. Tämän lisäksi yksittäisten lukion aineiden opiskelu ja kirjoittaminen valmentaa todennäköisesti vähemmän edessä oleviin opintoihin, teettää kohtuuttomasti työtä ja mittaa heikommin soveltuvuutta kuin kyseisen alan pääsykoemateriaalin opiskelu ja pääsykoe.

10) Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee lainsäädäntöön edellisen kohdan edellyttävät muutokset, joko niin, että korkeakoulu voi edellyttää maksullisen ylioppilastutkinnon kokeen suorittamista ei-ylioppilaalta (YoL 8 §, AMKL 12 §) tai tekemällä tarvittavat muutokset ylioppilastutkinnon maksuihin.

Lakimuutoksia ei tule tehdä. Ylioppilastutkinnon kokeen vaatiminen ei-ylioppilaalta lisäisi hakijoiden välistä epätasa-arvoa. Lukiolaisia opetetaan ja valmennetaan erinäisillä abikursseilla suorittamaan ylioppilaskokeita, kun taas esimerkiksi ammattikoulutaustainen joutuisi valmistautumaan kokeeseen omatoimisesti.

11) Soveltuvuuden mittaamisen kehittämisessä korkeakouluissa tulee lähtökohtana olla nykyistä tarkempi, mahdollisuuksien mukaan tutkimusnäyttöön perustuva, määrittely siitä, mitä soveltuvuudella tarkoitetaan ja miten sitä on syytä arvioida.

Alakohtaisen soveltuvuuden entistä tarkempi määritteleminen ja sen mittaamisen perustaminen tutkimusnäyttöön on erittäin tervetullutta ja tarpeellista.

13) Opetus- ja kulttuuriministeriö laatii jatkotyönä suunnitelman yhdessä korkeakoulujen kanssa opiskelijavalintojen kehittämistä tukevan tutkimuksen tarpeesta. Opiskelijavalintojentutkimuksessa on seurattava valintojen onnistumista, kansainvälisiä hyviä käytänteitä sekä muun muassa arvioitava soveltuvuuskokeiden merkitystä valinnoissa.

Tamy kannattaa lämpimästi lakimuutosten ja politiikkatoimenpiteiden pohjaamista tutkimustiedolle ja niiden onnistumisen systemaattista seuraamista.

Tampereella 19.1. 2017

Mikko Lampo                                                                          Sanni Pietilä
puheenjohtaja                                                                         pääsihteeri

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
Syötä kuvassa näkyvät merkit. (Varmenna käyttäen ääntä)
Kirjoita kuvassa näkemäsi kirjaimet. Kirjaimen koosta ei tarvitse välittää. Jos et saa kuvasta selvää, lähetä lomake niin saat uuden kuvan.